Noniin, surureppu pakattu ja viskattu vintille! Keskenmeno tuli siis toukokuussa viikoilla 11+5. Viikko keskenmenon jälkeen kuoli isä, oman kädenkautta. Surua surun perään. No nyt ollaan elokuun lopulla ja kroppa ja mieli alkaa olemaan pikkuhiljaa taas entisellään, vaikka mikäpä ikävät muistot poistaisi… Mutta nyt voisi taas ” jättää välistä myös turhat kumit” 😉
http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A 🙂
*******
Voitko Taivaan Isä äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei hän niin kumarassa ois?
Kerro heille Taivaan Isä,
etten ihan vielä ollut valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita on Luojalle,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti,
kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä,
miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.
Vielä joskus saan pienenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä,
jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä?
Joko pian pääsen omaan kotiin?
